MARIKKI PENTTILÄN KIRJOITUKSIA


Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisu Ksv-uutiset 4/1991. s. 7-9.

Ville Vallgrenin Merenneidon malli näytteillä Kauppatorilla lokakuussa 1906. Kuva julkaistu Veckans Krönika 13.10.1906, nro 35, s.570, uudelleen Sten Björkman. Kauppatorin rakennushistoriallinen selvitys. Ksv. AB3/86.

Miten Merenneito-suihkukaivon käy?


Kun joukko asiantuntijoita viime lokakuun viidentenätoista päivänä tasan kello 12 kokoontui Merenneito-suihkukaivon - leikilliseltä nimeltään Havis Amanda - äärelle, tunnelma oli arvattavasti hieman toinen kuin kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten, jolloin myös punnittiin suihkukaivon kohtaloa.

Siinä ensimmäisessä katselmuksessa lokakuussa 1906, jossa valittiin paikkaa kaupungin tilaamalle suihkukaivolle, olivat puumallin ääressä läsnä kuvanveistäjä Ville Vallgrenin lisäksi taidehistorioitsija J.J. Tikkanen, taidemaalari Eero Järnefelt ja arkkitehti Eliel Saarinen. Tunnelma oli innostunut, olihan kaupunki saamassa ensimmäisen suihkukaivonsa. Taiteilija itse oli saapunut paikalle suoraan Pariisista.

Tämänsyksyisessä katselmuksessa tulin huomauttaneeksi, että Ville Vallgren puuttuu nyt tästä, johon Suomen kuvanveistäjäliiton puheenjohtaja, Laila Pullinen sanoi koettavansa parhaansa mukaan edustaa Vallgrenia. Kukaan muu ei sitten uskaltanutkaan ottaa menneisyydestä viittaa harteilleen, kaikkein vähiten asemakaavaosastoa edustanut arkkitehti - Eliel Saarisen tilallako?

Katselmus oli kutsuttu koolle Helsingin kaupungin taidemuseon johtajan, Marja-Liisa Bellin pyynnöstä, tarkoituksena vielä kerran keskustella siitä, voidaanko veistos ja suihkukaivo valaista ja miten se tulisi tehdä taiteilijan tekijänoikeuksia loukkaamatta.

Aloitteen suihkukaivon valaisemisesta oli tehnyt kaupungin matkailuneuvottelukunta. Sekä asemakaavaosasto että kaupunkikuvatoimisto olivat suhtautuneet asiaan myönteisesti. Kummallakin taholla on kuitenkin toivottu, että valaistusta kokeiltaisiin ennen lopullisen ratkaisun tekemistä. Näin tehtiinkin. Energialaitos suunnitteli ja toteutti kokeilun. Valaisimet olivat altaissa kesän. Veden alla olevien valaisinten kokoa ja lukumäärää vaihdeltiin, valotehoa säädeltiin, ja merenneidon kasvojen esillesaamiseksi lisättiin vielä kohdevalaisimia lähellä oleviin pylväisiin. Siitä huolimatta, että kaikki pyrittiin tekemään niin näkymättömästi kuin suinkin, olimme kuitenkin puuttuneet taideteokseen tekijänoikeutta loukkaavalla tavalla.

Kokoontuminen suihkukaivon ympärillä oli dramaattinen, koska samanaikaisesti paikalla oli energialaitoksen nosturi, josta käsin miehet poistivat ylätasanteella olleet valaisimet ja johdot. Kuvanveistäjä Laila Pullinen katseli toimitusta ja kuulin kuinka hän huoahti helpottuneena huomatessaan, että valaisimet eivät olleetkaan vielä kiinteästi veistokseen asennetut. - Ei nyt sentään.

Kuvanveistäjä Pullinen käytti painokkaan puheenvuoron, jossa hän joutui kuulijoille selittämään veistotaiteen alkeellisimpia perusasioita.

- Veistos on aina tarkoitettu katseltavaksi päivänvalossa. Sen vuoksi kuvanveistäjän ateljeessa ihanteellisesti valo tulee yläviistosta.

- Veistosta ei näyttelyssäkään saa koskaa valaista. Jos niin tehtäisiin, voitaisiin taiteilijaa syyttää kikkailusta ja sellaisten lisien tuomisesta taideteokseen, jotka eivät siihen kuulu. Kun veistos asetetaan näytteille, sen ympärillä saa olla valoa, mutta itse veistokseen ei saa kohdistaa valoa.

Kuuntelimme ja katsahdimme toisiimme. Me - "asiantuntijat".

Lisäksi opimme senkin, että veistos on aina asetettava niin, että se on kaikilta suunnilta katsottavissa, ei siis koskaan seinää vasten. Kuvanveistäjät puhuvat “kaatumaetäisyydestä”.

Vaikka kaupunki omistaakin puistoissa ja aukioilla olevat veistokset, sillä ei kuitenkaan olisi oikeutta niihin koskea. Taiteilijat katselevat kauhuissaan kun konevalajat käsittelevät pronssiveistoksia. Taidevalajat työskentelevät eri tavalla. Hiljattain on erään veistoksen suhteen tapahtunut lopullinen vahinko: ilkivallan tekijöiden maalitöhryt poistettiin hiekkapuhaltamalla. - Taiteilija viimeistelee teoksen pinnan jokaisen yksityiskohdan. Jos pintaan kosketaan, teos muuttuu toiseksi.

Suomen kuvanveistäjäliitosta on asiantuntevaa apua aina saatavissa, oli sitten kysymyksessä veistosten sijoittaminen, kunnostaminen tai - valaiseminen.

Suomen Kuvanveistäjäliiton puheenjohtaja Laila Pullinen 15.10.1991.
 

Mitä nyt sitten Merenneito-suihkukaivolle tulisi tehdä?

Yksi vastaus on, että veistosta ei valaista lainkaan, että tyydymme siihen tilanteeseen, joka oli silloin kun se pystytettiin eli että se näkyy vain silloin kun on valoisaa. Toinen mahdollisuus olisi suunnata valoa veden alta ylöspäin, mutta ei veistokseen. Kolmas vaihtoehto olisi valaista koko aukio niin, että sitä rajoittavat seinämät heijastaisivat valoa ja suihkukaivo näkyisi samalla tavalla kuin päivällä.

Olimmeko siis tehneet turhaa työtä?

Ei suinkaan. - Edellä kerrotun valaistuskokeilun aikana kävi mm. ilmi, että suihkukaivon perustukset ovat liikkuneet. Niiden korjaamisesta oltiin yksimielisiä. - Edelleen todettiin, että tasanne, jolla merenneito seisoo on vinossa. Se on todennäköisesti vääntynyt niinä lukemattomina vappuina, jolloin ylioppilaat ovat melskanneet patsaan kimpussa. Sekin on korjattava. - Lisäksi havaittiin, että suihkukaivon tärkein osa, vesi- ja viemärijärjestelmä on täydellisen uusimisen tarpeessa. Vesisuihkujen suuttimet on tehty tavallisesta kupariputkesta litistäen, ja putkistoa on häthätää korjailtu pätkä kerrallaan.

Katselmuksessa oltiin yksimielisiä siitä, että suihkukaivo on korjattava. Helsingin kaupungin taidemuseon johtajan ansiosta patsaassa ei vappuna enää saa kiipeillä. Toistaiseksi kuitenkin patsaan ympäristö on romuinen ja sekainen, ja kukkakauppiaat käyttävät suihkukaivon portaita takapihanaan. Tästä päästään luultavasti vasta sitten, kun kaikki kaupunkilaiset jo osaavat pitää yhteiset alueet yhtä siisteinä kuin omat pihansa. - Siihen taitaa olla vielä pitkä matka.

MARIKKI.PENTTILA @ UUSIKAUPUNKI.FI

ARKKITEHTUURISTA JA KAUPUNKISUUNNITTELUSTA