MARIKKI PENTTILÄN KIRJOITUKSIA


Julkaistu Reviirissä n:ro 2/1990, s. 19, Keskustelua palstalla.


 

MIKSI KÄVI NÄIN?
ELI KOIRALLA EI OLE OIKEUTTA TOIMIA VAISTOJENSA MUKAAN.

Olin sopinut kengittäjän kanssa, että hän tulee sunnuntai-iltana kahdeksan jälkeen. Jo puoli kahdeksalta oli kaikki valmiina ja aloin odotella. Äkäinen pikkunarttu oli tarhassa, pentu joka oli edellisellä käynnillä saanut kuulla tyIyn "ja tosta koirasta minen tykkää" oli sisällä. Pihalla olivat vain kiltti Seri ja vanha Parkki-uros. Katselin tielle ja odotin. Odotin ja odotin. Kello tuli kahdeksan ja yhdeksän ja kymmenen eikä ketään kuulunut. Kun kello tuli yksitoista, otin ponit sisälle, tein iltatallin, päästin kaikki koirat hetkeksi pihalle ja menimme sitten kaikin sisään ja vähitellen siitä nukkumaan.

Maanantai-iltana vielä puoliksi odottelin, mutta tiistaina olin jo pannut asian mielestäni. Kello oli illalla puoli yhdeksän, kaikki koirat olivat pihalla ja imuroin alakerran lattiaa kun kuulin hurjan haukunnan. Portin takana oli kengittäjän maasturi ja kaikki koirat riehuivat aidan vieressä. Voi tuhannen tuholaista, manasin suuttuneena. Olis nyt ilmoittanut. Sammutin imurin ja menin portille. Olin vihainen. Mutta kengittäjät ovat herroja hevosmaailmassa. Hyvistä kengittäjistä on puute, ja se antaa ammattikunnalle erioikeuksia. Saa tulla silloin kun sopii, ja olla tulematta, jos ei sovi.

Miestä ärsytti koirien meteli. Sanoin, että tänne ei nyt ole tulemista, tuota narttua en saa kiinni nyt kun se on noin kiihtyneessä tilassa. Eikö mitä, tässä nyt yhdestä koirasta välitetä, ja mies nojasi porttiin tuijottaen koiraa uhittelevasti. Samalla hän antoi ymmärtää, että hänellä on kiire, eikä hän siis ennättäisi kovin kauan odottelemaan. Siitä vaan, avaa portit. Sain kuitenkin sanotuksi, että vien osan koirista sisälle. Pennun ja uroksen sain pois, mutta Seri ei tullut. Sillaikaa kun vein koiria sisään, mies nojasi edelleen aitaan ja tuijotti uhitellen vihaisena haukkuvaa narttua. Yritin sanoa, ettei koiraa saa katsoa, mutta minua ei kuunneltu. Avaa portit nyt vaan ja mies ajoi pihaan. Olisi sitten edes odottanut autossa mutta ei. Koirasta oli nyt tullut hänelle haaste ja edelleen sitä silmiin tuijottaen hän laskeutui autosta.

Minulla oli sellainen tunne, että minulla on pihassani yksi hullu mies ja yksi hullu koira. Koira ei enää kuullut eikä nähnyt, ja mies käyttäytyi juuri niinkuin ei saa. Annoin miehelle kourallisen koiran kuivamuonaa, mutta ei hän niilläkään saanut narttua leppymään. Eikä ehkä oikeastaan vakavasti yrittänytkään. Tilanne oli mielipuolinen, eikä hullu mies antanut minulle mitään mahdollisuutta saada koiraa pois. Kun palasin tallista riimun kanssa, mies heitteli koiraa kivillä. Sillä tavalla hän sai sen hiukan loittonemaan, mutta kun hän käänsi selkänsä se näykkäisi häntä pohkeesta. Nyt riitti, näin hänen ilmeestään.

Lähdin kuitenkin hakemaan tammaa, mikäs siinä auttoi. Mennessäni portille kuulin takaa jotakin joka pani minut kääntymään. Verkkokalvooni on syöpynyt näky miehestä hurjassa heittoasennossa, toinen jalka pitkällä edessä, heittävä käsi kaukana takana - ja siinä samassa mätkähtävä ääni ja pieni koirani liikkumattomana selällään hiekassa tassut pystyssä. Liikkumattomana - liikkumattomana.

En saa näkyä mielestäni . Mies heittämässä koko vahvan selkänsä voimalla ja vihaisena, sitten lätsähtävä epämiellyttävä ääni ja koirani maassa liikkumattomana, pienet tassut pystyssä, liikkumattomana. Niinkuin kärpänen. Ja iso mies siinä puunuija kädessä.

Pudotin riimun. Juoksin sokaistuneena ja itkien koirani luo. Irrotin siltä pannan. Sillä oli silmä ammollaan ja sen suusta tuli paksua verta. Nostin sen syliini ja lähdin kantamaan sitä talliin.

Mene pois, huusin enkä katsonut miestä.

Sain potkaistua tallin oven perässäni kiinni ja laskin koiran rehulaarin päälle. Sen silmä oli auki ja sen suusta valui verta. Mutta tunsinko vasemman käteni alla sen sydämen sykkivän? En tiedä kauanko olimme siinä kun tunsin koiran yrittävän liikkua. Se tuntui ponnistelevan pystyyn ja nostin se uudelleen syliini. Sain oven auki ja lähdin kantamaan sitä yli pihan taloon.

Piha oli tyhjä. Hiekassa näkyivät auton kääntöjäljet ja ajoportti oli selällään auki. Äskeisen metelin jälkeen oli kammottavan hiljaista.

Laskin koiran eteisen matolle. Se jäi siihen makaamaan, ei pyrkinyt pystyyn eikä laskeutunut kyljelleen. Oikea silmä oli auki, vasen alkoi muurautua kiinni. Veren tulo oli loppunut. Kun minulta jälkeenpäin lääkäri kysyi, tuliko verta sieraimistakin, en osannut vastata.

Sain puhelimeen lopulta sairaanhoitajaystävän Rajamäestä, ja hänen avullaan päivystävän eläinlääkärin. Aivotärähdys, mahdollisesti kallonmurtuma. Lääkkeenä vain lepo. Voi oksennella. Ei saa antaa juosta. Vietävä asioilleen taluttimessa. Kolme päivää olisi pidettävä hiljaa. Tila vakava jos tulee uusi tajuttomuuskohtaus. Ihmisellä ryhdyttäisiin aivoleikkaukseen. Ystäväni sanoi, että sillä on hurja kipu päässä. Koeta hautoa kylmällä märällä liinalla.

Siinä sitten istuin koirani vieressä aamunsarastukseen. Se ei niiltä sijoiltaan liikahtanut mihin olin sen illalla laskenut ja se antoi minun pitää kylmää käärettä silmillään. Kun sen selkä ja kyljet tuntuivat käteen viileiltä, hieroin sitä ja sain veren kiertämään. Se ei läähättänyt enää, mutta sen hengitys oli tiheää.

Jossain välissä kävimme ulkona ja kolmen aikaan näytti siltä, että se alkaisi nukkua. Jätin sen eteisen matolle vanhan täkin päälle ja yhden koirista siihen lähelle. Menin itse nukkumaan.

Muutaman tunnin kuluttua heräsin hätkähtäen. Mikähän alakerrassa odottaa. Koirat olivat pahaenteisesti aivan hiljaa. Menin alas. Ainakin siellä oltiin vielä hengissä. Turvotus oli pahentunut. Vasen silmä oli aivan ummessa ja koko koira oli hyvin vaisu. Se ei ollut oksentanut. Kun talutin sen pihalle, se toimitti asiansa ja söi sitten muiden koirien kanssa hyvällä halulla.

Soitin toisena päivänä omalle lääkärilleni. Kallonmurtuma, mutta ne ovat tavallisesti hiushalkeamia, eivätkä painumia. Jos painuma, voidaan nostaa, mutta se on leikkaus. Jos pupillit samansuuruiset, ei silmä ole vahingoittunut. Voidaanhan sitä katsoa mutta sitten päätimme, että ehkä parempi olia kuljettelematta. Odotellaan ja katsotaan. Kaikeksi onneksi minulla on loma, ettei tarvitse jättää koiraa yhtään yksin.

Kun kerroin tapauksesta myöhään samana iltana lähellä asuvalle hevosisännälle, hän ihmetteli ihmettelemästä päästyään, että "noin käyttäytyy vaikk'on eläinten kanssa ihan ammatikseen tekemisissä. Ja että nyt sitten niin kiire, ettei ennätä odottaa, että olisit saanut koiran pois".

Kun kerroin tapahtumien kulkua Maire Aaltoselle, hän kertomuksen lopulla arvasi "ja sitten se näykkäsi vai?" Niin teki. Ja hänkin ihmetteli, että "olis ny odottanu, että olisit saanut koiran pois". Ja lopuksi vielä Maire Aaltonen sanoi, että "kyllä se nyt miehille vihanen tästedes on. Ei nämä ole mitään tyhmiä koiria. Kun näille voi opettaa semmosen viis-kuuskymmentä sanaakin, niin kyllä ne nyt tämmösen tapauksen muistaa".

Miettimään tämmöinen panee. Oma virheeni oli, että annoin miehen tulla. Minun olisi pitänyt sanoa, ettei tänne nyt ole tulemista. Tule sovittuna aikana, kun koirat ovat kiinni. Ja miehen virhettä olivat sekä hänen koiria inhoava asenteensa että eläintä ärsyttävä uhitteleva käytöksensä. Ja koirarukan omaa syytä tietysti on, että se on arka...

Jos nostamme tapauksen yksilötasolta vähän laajemmalle, voimme oppia siitä jotakin - ja kauhistua. Joudumme toteamaan, että eläimellä ei meidän nyky-yhteiskunnassamme ole mitään oikeuksia. Koiralla ei ole oikeutta toimia vaistojensa mukaan. Kukaan ei vaivaudu opettelemaan sen kieltä ja tulkitsemaan oikein sen antamia signaaleja. Siitä huolimatta, että ne ovat kaikilla koirilla samoja.

Eräässä ruotsalaisessa pentuoppaassa sanottiin: "Sinä olet oppineempi kuin pentu. Sinun on opeteltava pennun kieli, eikä vaadittava, että seitsenviikkoinen pentu osaa sinun kieltäsi. Koiralta vaaditaan mahdottomia. Siitä huolimatta, että se ei voi mistään kirjoista opetella edes ihmisen käyttäytymisen lainalaisuuksia, saati sitten hullua käytöstä, siltä vaaditaan alistumista sellaiseen joka sotii sen kaikkia vaistoja vastaan. Kun sitä uhataan - tuijotus, uhkaava äänensävy ja kivillä heittely - sen omalla reviirillä, se ei saa puolustautua.

Eläin on aina otettava vakavasti. Siihen sillä tulisi olla oikeus.


MARIKKI.PENTTILA @ UUSIKAUPUNKI.FI

PAIMENSUKUISISTA LAPINKOIRISTA