|
Tähän asti jokseenkin kaikki, mitä saamelaisista on kirjoitettu - eikä se ole vallan vähän! - on muualta tulleiden tutkijoiden työtä. Ulkopuolisen kertomus ei koskaan voi olla koko totuus, koska tutkija väistämättä valinnoillaan ja asenteillaan vaikuttaa saamiensa tietojen laatuun ja määrään. Työssä on niin paljon heijastumaa tutkijan omasta taustasta, että kuva tutkittavista väistämättä vääristyy. Jos tutkija ei sitten vielä edes osaa tutkittaviensa kieltä, oikea tieto vielä entisestään hupenee.
Björn Collinder sanoo kirjansa Lapparna alkupuheessa, että kirjoitettaessa kirjaa saamelaisista "yksi onnistumisen edellytys on että pystyy puhumaan saamelaisten kanssa heidän omalla kielellään ja ymmärtämään, mitä he sanovat toisilleen." Collinder mainitsee kolme kirjoittajaa, jotka täyttävät nämä mitat, nimittäin Knud Leem, Pehr Högström ja Toivo Itkonen.
Tämän mukaan Itkosen mittava teos Suomen lappalaiset olisi siis varsin luotettava. Siinä on mm. luku koirasta ja sama materiaali on julkaistu erillisenä, paikka paikoin hieman muutettuna Virittäjässä (50/1946, s. 475-488). Kuitenkin tapa, jolla Itkonen selostaa saamiaan tietoja paljastaa, että hänellä ei ole itsellään ollut kovin hyviä pohjatietoja koirasta. Esimerkkinä vaikkapa toisessa näistä kirjoituksista oleva maininta, että lapinkoira on tiineenä kolme kuukautta, ilman lisäystä, että se on tavallinen kansanomainen käsitys, viittaisi siihen, että Itkonen ei ole tuntenut asiaa itsekään paremmin.
Saamme olla kuitenkin kiitollisia siitä, että Itkonen on kiinnittänyt huomionsa koiraan ja omistanut sille kirjassaan kokonaisen luvun. Hänen keräämänsä tiedot ovat korvaamatonta perimätietoa mm. pennunvalinnasta, koiran kouluttamisesta ja koirannimistöstä, vaikka se arvo, joka hyvällä koiralla on porotyössä ollut olisi kyllä oikeuttanut koiran monikymmenkertaiseen sivumäärään.
Tässä tulee nyt kuitenkin kuvaan edellämainittu tutkijan ennakkoasenne ja kulttuuritausta. Ainakin meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme koira on perinteisesti varsin halveksitussa asemassa ja samantien kaikkinainen koiraan kohdistuva kiinnostus jotenkin vähempiarvoista tai jopa omituista. Tämä heijastuu väistämättä tutkijoiden asenteisiin, jotka eivät voi nähdä sellaista, mitä eivät entuudestaan tunne. Näin on koirakin jäänyt saamelaistutkimuksissa huomiotta, Itkosen lyhyttä palasta lukuunottamatta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi muutama vuosi sitten luettelon kokoelmissaan olevista Lappia koskevista julkaisuista. Luettelossa on 879 nimekettä ja asiahakemistossa 87 hakusanaa, joista löytyy mm. : arvoitukset, astiat, haltiat, haudat, joiut, kasvatus, kauppa, tavat, vaatetus, verot - mutta ei koiraa, ei siitäkään huolimatta, että luettelo sisältää myös erillisenä Virittäjässä ilmestyneen Itkosen "Lapinkoira" - kirjoituksen. Tämä pieni yksityiskohta edelleen tukee sitä, mitä olen tässä sanonut tutkijoiden ennakkoasenteista ja kulttuuritaustasta ja sen vaikutuksesta valintoihin.
Nyt kun saamelaiset - mm. vuonna 1971 perustetun Koutokeinossa toimivan Pohjoismaisen saamelaisinstituutin puitteissa - vihdoin ovat päässeet itse tutkimaan omaa kulttuuriaan, on toivottavaa, että koira saa tutkimuksessa sille kuuluvan aseman.
Saamelaisilla on sananparsi
"anna koiralle ensimmäinen pala, se on tehnyt kovimman työn". Olemme myös
kuulleet, kuinka vanha poromies joikaistuaan koiransa joiun kertoo, että
hänellä on aina ollut hyvät koirat ja että hänen Tsierkkinsä osaa kaiken
tehdä, hän itse vain on tokan keskellä, katselee poroja ja merkitsee
vasoja. On ilmeisesti kysymys niin arvokkaasta osasta saamelaisten elämää,
että on ehkä ihan hyvä, etteivät vieraat tutkijat ole aihetta sorkkineet.
Paimensukuisen lapinkoiran seuran tähänastinen ja tuleva työ saavat
toivottavasti ennen pitkää kaikupohjaa, ja jäsenten suojeluksessa oleva
monisatapäinen aitoa alkuperää oleva koirakanta sille kuuluvan arvon
niiden silmissä, jotka tästä koirasta kaiken tietävät.
|
