PROLOGI

Tämän kirjoituksen, ”Lapin koiria ja lapinkoiria” tarkoituksena on kertoa niistä tapahtumista ja tunnelmista, jotka ajoivat meidät koiramme kanssa niin ahtaalle, että meidän oli kirjaimellisesti pakko joko perustaa seura tai perustaa oma lehti tai perustaa molemmat.

Kirjoitusta pyysi ja minua  rohkaisi kirjoittamaan Reviirin silloinen vastaava toimittaja Kirsti Lilja, ja oikean sävyn ja oikean näkökulman löytämisessä auttoi Marja Masalin, joka aikanaan tuli mukaan pian Seuran perustamisen jälkeen. En tiennyt, miten ja mistä aloittaa, mutta sen jälkeen kun sovimme, että kuvittelen kirjoittavani kirjettä Marjalle, aloin saada asioita oikeaan järjestykseen paperille. Koska Marja tiesi ihmiset ja tunsi koirat, minun ei tarvinnut selitellä mitään, ja kertominen alkoi sujua. Sanatarkasti mieleen painuneet yksittäiset repliikit tai kuvina muistiin jääneet tapahtumat saivat kirjallisiin lähteisiin verrattuina selityksensä, ja koko tämän koiran lyhyt dramaattinen historia vuoteen 1981 selvisi kirjoittamisen aikana minulle itsellenikin.

Messukeskuksen maaliskuun 1981 näyttelyssä otetuissa kuvissa vasemmalla viisivuotias uros SF MVA Peski Muste ja oikealla uusi tähti, nuorten urosten voittaja, vuoden vanha Kalikkakaulan poika Pikke, ensimmäisen polven risteytys.

Uudessa työpaikassani lounaspöydässä kuulin, kuinka eräältä työtoveriltani kysyttiin, mikä koira hänellä on, ja hän vastasi “porokoira - se on viehättävä rotu”. Olin samoihin aikoihin vuokrannut itselleni mökin maalta ja ostanut islanninhevosen. Ei kulunut kauankaan kun minusta alkoi tuntua siltä, että valitsemaani uuteen elämänmuotoon kuuluisi koira. Aloin lukea ilmoituksia ja edellä kertomani repliikki viehättävästä rodusta tuli mieleeni kun näin Helsingin Sanomissa ilmoituksen, jonka osaan vieläkin ulkoa: “Lapinporokoira-narttu pitov. takia. Kiltti, ihmisrakas, rekist.” “Viehättävä rotu ja pitovaikeuksia” ja tässä minulla oli talo maalla, metsät ja maastot ja hevonenkin tarjota. Näytin ilmoitusta porokoiran omistajalle, joka lupasi tarkistaa puhelinnumeron, koska “niitä on kahta linjaa”. Hän tuli takaisin hetken kuluttua ja sanoi, että tämä on se oikea kasvattaja, Marri Vainio, soita vaan. Hänellä itsellään on näitä samoja, semmoisen Aila Korhosen koira, siitä heidän läheltään, Ilmattarentieltä. Mietin kuitenkin liian kauan, ja koira oli jo myyty kun olin tehnyt päätökseni. Olin jo ennättänyt kuvitella vierelleni koiran, ja olin todella murheellinen, kun en sitten sitä saanutkaan. Jonkin päivän kuluttua Marri soitti ja kysyi ottaisinko sijoitusnartun.

POROKOIRATUTKIMUS (1975)

Saada olla tukemassa jotain niin arvokasta kuin porokoiratutkimus, tuntui hyvältä. Olen kasvanut suomen kielen tutkimuksen keskellä. Kotonamme kävi usein virolaisia, liiviläisiä, unkarilaisia ja silloin vielä ‘lappalaisia’, ja me lapset tiesimme jo varhain, että suomensukuisia kansoja on Venäjälläkin, ostjakkeja, voguleja, tseremissejä. (Nykyisin nimitykset toisia.) Tiesimme myös, miten alistetussa asemassa saamelaiset - silloin siis vielä ‘lappalaiset’ - niin Suomessa kuin kaikissa muissakin pohjoismaissa olivat. Maat oli heiltä jo kauan sitten vallattu, uskonto hävitetty, vähitellen myös elinkeino, poronhoito. Nyt sain olla mukana tukemassa heidän tärkeimmän kotieläimensä, poroa paimentavan työkoiran tutkimusta.

Salmu oli kahden ja puolen vuoden ikäinen ja tutkimuksen rekisterissä sen emä oli kantanarttu numero kaksi, KN2. Se oli tottelevaisuuskoulutettu ja Marrille läheinen, siltä näytti. Eroaminen ei kai ollut hauskaa ja Marri sanoi yhtäkkiä nopeasti “vie pois”. Tapasimmehan sen jälkeen monet kerrat, ja Marrin luo Salmu meni kuin vanhaan kotiinsa. Se oli järkevä koira, joka sopeutui elämään minun luonani, mutta joka ei toisaalta unohtanut vanhaa kotiaan.

PENNE (1975)

Kun Salmu lähti Marrin luo penikoimaan, tein päätöksen toisen koiran ottamisesta. Enhän voisi olla kahta kuukautta ilman koiraa. Sain kiertää tarhalla ja katsella verkkoaidan takana olevia koiria - monennäköisiä! Kaikki ne olivat viehättäviä ja vetoavia. Olisin ottanut sieltä montakin, mutta useimmat olivat narttuja ja olin ajatellut urosta - sovun kannalta. Marri ohjaili minua sanomalla “ota Penne”. Yhdessä tarhassa oli lystikkään näköinen matala isopäiseltä näyttävä koira. “Ota Penne” sanoi Marri uudelleen vetoavimmalla äänellään. Otin Pennen. Sain taluttimeksi pohjoisesta lainassa olevan Tilkon kaulassa olleen narunpätkän. Penne nostettiin autooni. Se haisi vähän “tarhalta” ja sen housukarvoihin oli tarttunut heinänkorsi, mutta ei se haitannut. Se asettui taloksi hyvin luontevasti ja Salmu piti siitä heti. Kun tallityöt oli tehty ja istuimme iltaa, en oikein tiennyt, kuinka seurustella Pennen kanssa. Näytin sille kädessäni olevia valokuvia, yksi kerrallaan. Ihmeekseni se katseli niitä, jokaista sitä mukaa kuin näytin. Sellainen oli Penne. Pennen myötä opin myös sen, että nämä olivat sama koira, vaikka toinen oli pitkäkarvainen, toinen lyhytkarvainen. Penne oli Länsi-Lapin tyyppiä, Koutokeinosta, Salmu menesjärvinen paikallistyyppi eli Jomppasen koiria.

Lauantaina 9.10.1976 kokoontui Tampereella perustavaan kokoukseensa lappalaiskoirajaosto. Jaoston tarkoituksena oli em. rotujen erikoiskysymyksiin paneutuminen. Varsinkin lapinkoiran kohdalla “piisannee töitä” sanotaan Pystykorva-lehden (6/1976) uutisessa. Jaoston puheenjohtajaksi valittiin Marri Vainio ja sihteeriksi Liisa Salo. Muut jäsenet olivat (aakkosjärjestyksessä) Maire Aaltonen, Tapio Kokkonen, Aila Korhonen, Marja-Liisa Ritala, Elsa Siren ja Marja Talvitie. Rotujärjestöä (Suomen Pystykorvajärjestö) edusti jaostossa Juho Perttola.

NUUKSION KATSELMUS (1977)

Lauantaina, huhtikuun 2. päivänä 1977 oli Helsingin Sanomissa yhden palstan juttu, jossa oli lapinkoiran kuva. Otsikko oli “Lapinkoira on pelastettu”. Juttu jatkui seuraavasti: “Liki puolensataa lapinkoiraa, joukossa sininen, raidallinen, valkoinen ja useita punaisia, kokoontuu huomenna Espoossa katselmukseen, joka on tämän rodun toistaiseksi suurin. “Lapinkoira on vanha kotimainen paimenkoira, jota jo uhkasi kuoleminen sukupuuttoon ja pohjoisessa sekaantuminen vieraisiin rotuihin”, kertoo Suomen Pystykorvajärjestön Lapinkoirajaoston puheenjohtaja Marri Vainio. Viisi vuotta sitten Kennelliitto avasi lapinkoirille rekisterin, johon koiria ovat sittemmin valinneet arktisiin rotuihin erikoistuneet opettaja Juho Perttola ja kenraali Olli Korhonen. He ovat myös monilla Lapinmatkoillaan etsineet vielä jäljellä olevia puhdastyyppisiä yksilöitä. “Lapinkoira on nyt saatu pelastetuksi ja sen on todettu olevan rotuna terve”, sanoo Marri Vainio. “Paimenluonteensa ansiosta se sopii perhekoiraksi. Sitä paitsi lapinkoira soveltuu hyvin suomalaiseen maisemaan, koska se on sopeutunut yksinkertaisiin oloihin ja on kylmän kestävä”, Vainio arvelee.”

Minulla oli porokoiratutkimuksen narttu, jota ei voinut viedä näyttelyyn. “Kaikilla muilla” oli näyttelykoiria. Minun oli annettu ymmärtää, että pitkäkarvaiset koirat olivat “tuppuja” ja hieman alempaa kastia kuin työkoirasukua oleva porokoiranarttuni. Penne kuitenkin oli rekisteröity, enkö nyt edes saisi tuoda Penneä Nuuksioon? Lopulta Marri suostui, mutta varoitti, että “saat nollan” kun se on matala. Tuomarina oli Kerttu Alm, jonka tarkka silmä tunnisti oikean tyypin vaikka hänenkin oli sanottava, että “raajojen lyhyyden vuoksi rotutyypiltään hämmentävä uros”. Arvostelu kuitenkin jatkuu: “Pää hyvin voimakas ja oikeanmuotoinen lapinkoirauroksen pää. Selkä tiivis ja vahva. Häntä hyvä. Karvapeite erinomainen. Jos tämän koiran raajat olisivat normaalin mittaiset, se olisi erinomainen lapinkoira.”

Nuuksion näyttelyn lapinporokoiria olivat uros Peski Hurvvas ja narttu Tella (Maire Aaltonen), valioluokassa oli Velho Haldi.
Lapinkoiraurosten nuorten luokka oli seuraava: Peskit Emu, Hallava, Hommeli, Manne, Njahka, Nuovvi ja Albin, avoin luokka: Peskit Ceepunhutsi, Cahki, Calbmi, Luuhki, Masi, Ridni, Uvlu ja Penne. ( Muiden kasvattajien koiria 4 kpl.) Valioluokassa olivat Peskit Noppe, Nästi ja Pussa. (Muiden kasvattajien koiria valioluokassa 2 kpl ja yksi veteraaniluokassa.)
Lapinkoiranarttujen nuorten luokassa olivat Peskit Ciksa, Favru, Fieski, Fiskes, Hillevi ja Jorbus. (Muiden kasvattajien koiria 2 kpl.), avoimessa luokassa Peskit Ceepunhaipa, Ahkku, Calbmes, Ceepunholti, Kidda, Naigu, Tilkku ja Sauca. (Muiden kasvattajien koiria yksi, Ruska, joka polveutuu peskeistä.) Valioluokassa olivat Peskit Ceepu ja Ceepunhabbo.

Edelläolevasta voimme lukea, että vain kuusi vuotta lapinkoiran rekisterin avaamisen jälkeen kasvattaja Marri Vainio toi kolmekymmentäviisi kasvattamaansa koiraa näyttelyyn! Pystykorva-lehden numerossa 1/1977 Marri Vainio ja Liisa Salo lapinkoirajaoston nimissä tiedottavat tästä lapinkoirien suurkatselmuksesta Nuuksion retkeilymajalla 3.4.1977 sanoen, että “jaosto toivoo, että kaikki lapinkoiran omistajat, harrastajat ja kasvattajat olisivat asiassa mukana ja toisivat koiriaan näyttelyyn. Mitä enemmän saamme koiria kootuksi yhteen sitä paremman kuvan saamme rodun nykytilanteesta ja kannan vaihtelusta. … Kaikki lapinkoirien kasvattajat tiedottakaa katselmuksesta kasvateillenne!”

LAPINKOIRAN REKISTERI (1971-1976) JA ROTUMÄÄRITELMÄ (1975)

SKL:n valtuusto oli päättänyt kevätkokouksessaan 1971 avata lapinkoiran rekisterin. Vuoden 1977 alussa lapinkoirajaosto tiedottaa, että rekisteriin oli siihen mennessä hyväksytty 40 koiraa, 23 urosta ja 17 narttua. Kaikilla kantakoirilla, paitsi seitsemällä, oli silloin rekisteröityjä jälkeläisiä. Kokonaistilasto osoitti, että vuosien 1971-1976 aikana oli kantakoirista polveutuva jälkeläistö lisääntynyt niin, että niitä tuolloin oli 420 yksilöä. Joulukuussa 1975 SKL:n valtuusto oli päättänyt hyväksyä uuden “nykyisen kannan mukaisen rotumääritelmän”. Lapinkoirajaoston tiedotteessa edelleen sanotaan, että “rotumääritelmän saaminen on tehnyt mahdolliseksi järjestelmällisen kasvatustyön ja näyttelytoiminnan. Olihan tilanne monen vuoden ajan hyvin epämääräinen koska pohjoisesta tuleva aines oli täysin irrallisena, sillä vanhentunut rotumääritelmä ei vastannut käytäntöä.”

On huomattava, että silloin rotumääritelmä tehtiin asiantuntemuksella, sen hetkisen kerätyn koirakannan mukaiseksi. Joitakin vuosia myöhemmin alkoi kuulua kummia: rotumääritelmä muutettiin jonkin uuden teorian mukaiseksi ja eläviä koiria alettiin muuttaa rotumääritelmään sopiviksi.

Lapinkoiran surkuhupaisa historiahan on lyhyesti se, että vuonna 1946 hyväksyttiin rotu nimeltä Lapin paimenkoira eli etelässä kehitetty pitkäkarvainen risteytyskoira. Viisikymmenluvulla löydettiin Inarista Jomppasen koirat eli hämmästyttävän yhtenäinen lyhytkarvainen koirakanta, joka kennelmiesten mielestä näytti omalta rodulta. Näitä lyhytkarvaisia koiria alettiin sekoittaa em. Lapin paimenkoiraan. Muutama viikko sitten Heikki Sarparanta puhelimessa vahvisti, että kuusikymmenluvulla tuomareiden oli kehässä ilmoitettava, arvostelevatko he koiran lapinkoirana vai porokoirana. Tästä sekaannuksesta pääsemiseksi kutsuttiin 1960-luvun loppupuolella biologi, FK Aila Korhonen apuun, selvittämään koirien polveutuminen. Heikki Sarparannan sanojen mukaan 1970-luvulla alkoi olla selvä tyyppiero lapinkoiran ja porokoiran välillä.

KASVATTAJALUOKKA TOISEKSI (1978)

Helsingin messukeskuksen kansainvälisessä näyttelyssä 26.2.1978 Peski-kennelin esittämä kasvattajaluokka tuli toiseksi kaikkien kasvattajaluokkien välisessä kilpailussa. Tuomarina oli Elina Lehtinen. Ryhmän koirat olivat kaikki eri pentueista ja neljän eri uroksen jälkeläisiä. Pystykorvakehässä ryhmä sai 5 p. Koirat olivat SF MVA Peski Nuovvi, SF MVA Peski Kunto, SF MVA Peski Hillevi, KANS G POHJ MVA Peski Nästi ja Peski Nuppu (al 1, vl 1).

ENSIMMÄINEN LAPINKOIRIEN JALOSTUSRYHMÄ TOISEKSI (1979)

Peski-kennel esitti SKL:n 90-vuotisnäyttelyssä Helsingin messukeskuksessa 4.3.1979 jalostusluokan lapinkoiraurokselle SF MVA Peski Nuovvi. Omassa kehässä tuomari Esko Latva antoi arvosanan “tasainen vahva ryhmä”. Kaikkien rotujen loppukilpailussa jalostusryhmä sijoittui toiseksi bedlingtonterrierien jälkeen. Tuomarina oli Rainer Vuorinen. Ryhmässä olivat koirat Peski Koira, Peski Kirsu, Peski Velhå, Peski Peikko ja Peski Tumppi.

KASVATTAJALUOKKA VOITTI LOPPUKILPAILUN (1979)

Helsingin messukeskuksen kansainvälisessä näyttelyssä 18.11.1979 Marri Vainion Peski kennel voitti kasvattajaluokallaan kaikkien rotujen välisen loppukilpailun. Koirat olivat Velhå (Nuovvi x Idja), Koira (Nuovvi x Nukke), Ceepunhorti (Velho Huli x Ceepu), Nuovvi (Noppe x Vievja) ja Muste (Muste x Noita).

Muistini mukaan mistään näistä saavutuksista ei ollut edes mainintaa Koiramme-lehdessä saati sitten niille puolueettomasti kuuluvaa huomiota ja julkisuutta. Vain Pystykorvalehti julkaisi uutisen otsikolla “Voitto kotimaiselle kasvatustyölle”. Viereen liitetty kuva ei ollut messuhallissa otettu vaan Marrin itsensä ottama, kotipihallaan. Muistan tilaisuuden oikein hyvin. Voitto oli huumaava. Marrikin jälkeenpäin sanoi, että hän oli kapsahtaa Beatrice Ahoniuksen kaulaan.

MIKSI EI TUNNUSTUSTA?

Kuinka on mahdollista, että kennelliitolla oli varaa olla julkistamatta tällaisia saavutuksia? Suomessa kasvatettu rotu. Pohjoisesta kerätyistä koiran repaleista kehitetty. (Katso vaikkapa Marri Pennan loistava piirros Maatiaisen numerossa elokuussa 1998.) Melkein yksinomaan yhden ihmisen työtä.

OUDOSSA SEURASSA

Lapinkoiran ja porokoiran rotujärjestö 1970-luvulla oli Suomen Pystykorvajärjestö. Turussa toimi Lapinkoirayhdistys ja yritin silloin tällöin Marrilta kysyä, mitäs ne koirat sitten ovat, mutta asia ei minulle oikein valjennut. Tilasin jonkin aikaa heidänkin lehteään, mutta sen kirjoitukset eivät vastanneet odotuksiani. Pystykorvalehteäkin vierastin, koska sen melkein jokaisessa kuvassa aseistautunut mies roikotti pientä ammuttua eläintä, näätää, kettua, koppeloa, ahmaa, vieressään urhoollinen metsästyskoira. Se oli kuitenkin rotujärjestön lehti ja ainoa, joka julkaisi Ailan ja Marrin ja meidän muidenkin kirjoituksia, kuvia ja yleisönosastorepliikkejä. Pystykorvalehti julkaisi sellaisiakin kuvia ja uutisia, joiden oikea paikka olisi ollut Koiramme-lehti, mm. edellä kertomani menestymiset kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Murinankin aihetta meillä kyllä oli ja minä kävin jatkuvaa sotaa puheenjohtaja Erkki Uutelan ja vastaavan toimittajan Matti Joenpolven kanssa lehden ulkoasusta, kuvien laadusta sekä ennen kaikkea lapinkoirille varattujen sivujen vähyydestä. Hyvinkäällä pidetyssä vuosikokouksessa maaliskuussa 1979 käytin niin monta kiukkuista puheenvuoroa, että toimintasuunnitelmaan kirjattiin, että “julkaistavaan Pystykorvalehteen kiinnitettäisiin erikoisesti huomiota”. Lehti ja seura olivat metsämiesten reviiriä, neuvottelupäivien osanottajat olivat järjestään miehiä ja me lapinkoiran harrastajat olimme tässä joukossa aika lailla outoja lintuja. Lapinkoirajaosto oli toimintakykyinen, mutta pystykorvajärjestön yleiskokouksissa lapinkoiran asia tuntui vain ärsyttävän metsästyskoiramiehiä.

MIKSI EMME OLE PAIMENKOIRIEN KEHÄSSÄ?

Olen sanonut monta kertaa ja sanon sen nyt taas. Lapinkoiran ja porokoiran onneton tyyppikiista olisi ehkä vältetty, jos emme olisi joutuneet pystykorvakehään metsästyskoirien joukkoon. Näiden koirien tuomarit ovat tottuneet katsomaan terhakoita kippurahäntäisiä neliömäisiä pystykorvia, joilla lisäksi on metsäkoiran luonne. On selvää, että paimenkoira heidän silmissään näyttää lähinnä tiskirievulta: pitkä runko, pää alhaalla, häntä alhaalla, askel letkeää ravia ja olemus pentumaisen nöyrä. On mielenkiintoista leikkiä ajatuksella, mikä kohtalomme olisi ollut jos olisimme heti alussa päässeet muiden paimenkoirarotujen joukkoon. Sanoin tämän muutama viikko sitten puhelimessa Heikki Sarparannalle, joka kuitenkin puolusti vanhaa ratkaisua sillä, että kysymyksessä nyt kuitenkin on kotimainen rotu, jonka perusasu on pystykorvainen. Katselin omia taittokorvaisia koiriani, mutta en sanonut mitään.

ULKOMUOTOTUOMAREIDEN OHJEET (1978)

Pystykorvatuomareiden neuvottelutilaisuudessa Orimattilassa 11.2.1978 saneltiin lapinkoiran arvostelukriteerit: voimakaspiirteinen pää, mittasuhteiden tulee lähennellä neliömäisyyttä ja hännän tulee kiertyä selälle koiran liikkuessa, roikkuva häntä alentaa palkintosijaa. Porokoiralla se sijaan selälle kiertyvä häntä on virheellinen ja alentaa palkintosijaa. (Pystykorva 2/78)

Muistan, että tätä oli vastenmielistä kuunnella ja lukea. Kuinka voidaan sanoa mustaa valkoiseksi ja valkoista mustaksi. “Porokoira” ja “lapinkoira”, mitä ne semmoiset ovat. Kirjoitin Pystykorva-lehteen, kuinka olin Helsingin Yliopiston saamen kielen lehtorille kertonut, että minulla on kaksi koiraa, toinen porokoira, toinen lapinkoira. “Ai niinkö, en ole tiennytkään, että niitä on kaksi” ja sitten hän lisäsi nopeasti “mutta tiedän niin vähän koirista”. Olen varma, että hän tiesi oikein hyvin heidän koiransa. On ollut vain yksi, vain koira, beana. Siitä on ollut paikallisia muunnoksia, mutta herra nähköön, eiväthän ne eri rotua ole olleet. Meillä oli käsissämme aito koirakanta, josta Marrin tarkoin harkituilla valinnoilla seuloutui se vanha ulkonäkö, jonka Magnus von Wright on tallettanut kynällään vuonna 1878 - ja me jouduimme kuuntelemaan tällaista.

LAPINKOIRIEN KASVATTAJAT

Lapinkoirien kasvattajat alkoivat uskoa, mitä ulkomuototuomarit kehässä sanoivat - paitsi Marri. Silloin kun tehtiin vielä työtä yhdessä lapinkoirajaostossa, nämä muut kasvattajat olivat ostaneet Marrilta koiria, samaa koiraahan oltiin tekemässä. Mm. sellaiset koirat kuin KANS & POHJ MVA Peski Nästi ja POHJ MVA Peski Kunto olivat yhteistyön aikoihin siirtyneet Liisa Salon ja Tapio Kokkosen omistukseen. Vasta myöhemmin ilmeni, että kaikille ei koiran vanha paimenkoiramainen ulkonäkö ja olemus olleetkaan tärkeitä vaan he uskoivat ulkomuototuomareiden uutta oikkua enemmän kuin omia silmiään ja vaistojaan.

“UUTTA VERTA” (1978)

Vuonna 1978 rekisteröitiin lapinkoiraksi uros nimellä Kalikkakaula X 11/78. Aila Korhonen kirjoittaa: “Kalikkakaulan rekisteröimisen tarkoituksena lienee lapinkoiran ulkomuodon muuttaminen. Nykyisestä paimenkoiratyypistä tehdään lyhytselkäinen ja kippurahäntäinen metsästyspystykorvatyyppi. Tällaisia lyhytrunkoisia koiria ei vanhoissa paimenkoirasuvuissa ollut. Ainoa keino saada muutos aikaan on ottaa vähin äänin rekisteriin Kalikkakaulan kaltaisia sekarotuisia koiria. Niiden korkeasti palkitut jälkeläiset tulevat muutamassa vuodessa syrjäyttämään puhtaat paimensuvut. Näin viimein hajoaa saavuttamattomiin vanhan paimenkoiran geenistö, joka on satojen vuosien määrätietoisen valinnan tulos ja jo katoamassa olevan paimentolaisuuden kulttuuriperintö.”

Missä tällaista tekstiä sai julkaistuksi? Vastaus on, ei missään. Sekä rotujärjestön että kennelliiton lehdet olivat kieltäytyneet julkaisemasta näitä tietoja. “Ainoa mahdollisuus levittää tietoa on yhteys harrastajien kesken” ja Aila Korhonen pyytääkin, että lukijat ottaisivat monisteista valokopioita ja levittäisivät niitä edelleen.

Meille harrastajille jaetussa “Vetoomus”-monisteessa on Ailan tekstin lisäksi neljän liuskan mittainen kirjoitus “Perustelu lapinkoiran rotutyypille” kirjoittajana Marri Vainio. Kirjoitus on painojälkeä ja marginaaliin onkin käsin lisätty, että teksti on valokopio Pystykorva-lehden oikovedoksesta. “Painovaiheessa rotujärjestön puheenjohtajaa kiellettiin julkaisemasta tekstiä.”

ULKOMUOTOTUOMAREIDEN KOULUTUSTA EDELLEEN

Pystykorvajärjestö oli ilmoittanut järjestävänsä 7. helmikuuta 1981 Lahdessa, Mukkulassa ulkomuototuomareiden neuvottelu- ja koulutustilaisuuden, jossa oli varattu aikaa myös keskustelulle, erityisesti lapinkoirasta. Ilmeisesti Aila ja Marri tiesivät, että tilaisuudessa tullaan antamaan viimeiset ohjeet tuomareille ennen maaliskuun messaria.

Niin asia olikin. Sen vahvisti Heikki Sarparanta muutama viikko sitten kun puhelimessa keskustelimme asiasta. Hän kertoi, että vuoden 1981 ulkomuototuomareiden neuvottelutilaisuudessa katsottiin, että oltiin “pääsemässä selville vesille”. Tuomareille annettiin ohjeet katsoa olennaiset erot, että välimuotoisista päästäisiin. Ehdottomat vaatimukset ensimmäiselle palkinnolle olivat neliömäinen runko, tuuhea turkki ja kippurahäntä eli liikkeessä hännän pään tulee koskettaa selkää.