MARIKKI PENTTILÄN KIRJOITUKSIA

Suomen Kunnallislehti 11/1984. s. 36-37.

Vanha ja arvokas vaatii luonnonkivipäällysteen


On ilmeistä, että katujen päällystäminen ei ole koskaan yksinomaan ollut käytännön sanelema toimenpide tai päällysteen puuttuminen yksinomaan taloudellinen kysymys. Taustalla on ollut kulloisenkin ajan käsitys kadusta kaupunkirakenteen osana.

Kaupunki rakentuu asemakaavataiteellisesti kolmesta perustekijästä: kadusta, tontista ja tämän kerrannaisesta korttelista. Eri aikakaudet ovat tajunneet kunkin perustekijän omalla tavallaan; antiikin ja uuden ajan kaupunkikäsitys poikkeaa jyrkästi keskiaikaisesta. Omana aikanamme olemme myös havainneet selviä muutoksia kaupunkisuunnittelun suhteessa katuun.

Keskiaikaisen kaupungin tärkein perustekijä oli tontti. Katu oli kulkuväylä, joka palveli kaupankäyntiä. Tuona aikana maantie ja katu olivat läheistä sukua toisilleen. Katu ei ollut kaupungin kokonaisuudessa esteettinen ongelma. Vanhimmat suomalaiset kaupungit ovat keskiaikaista perua, ja niistä ehkä Naantalissa ja Porvoossa voi saada käsityksen kaupunkirakenteesta, jossa asumukset ovat todella kääntäneet selkänsä kadulle ja jossa katutilaa rajoittavat ulkorakennusten takaseinät.

Renessanssi uudisti käsityksen kaupunkirakenteesta: katu ja tori saivat uuden tehtävän. Kaupunki ymmärrettiin asemakaavataiteelliseksi kokonaisuudeksi, joka oli suunniteltava oikeaoppisen katuverkon ja torisommitelmien avulla. Suomen 1660-luvulla perustetuissa kaupungeissa on havaittavissa piirteitä renessanssikaupungin ihanteesta, säännönmukaisuudesta eli regulariteetista. Katu alettiin tajuta itsenäisenä kaupunkitilana, jolle asetettiin esteettisiä vaatimuksia, jopa määräyksiä istutuksista, tonttien aitaamisesta ja mikä tärkeätä, kiveämisestä.

Katutilan merkitys kaupunkirakenteessa korostui seuraavilla vuosisadoilla ja Helsingissä erityisesti 1800-luvun alussa, jolloin Ehrenströmin ja Engelin Helsinki alkoi hahmottua. Sen esplanadit, torit, rantabulevardit ja rantalaiturit alkoivat saada muotonsa. Ei ole suinkaan sattuma, että juuri jälleenrakentamiskomitea pani alulle Helsingin katujen kiveämisen.

Toden teolla Helsingin katujen kiveämiseen ryhdyttiin kuitenkin vasta 1850-luvulla. Materiaali oli mukulakivi, jota kerättiin lähisaarten rannoilta. Mukulakiveystä on vielä tallella Kauppatorilla, Helenankadun asvaltin alla ja joillakin katuosuuksilla sokkelin juuressa. Mukulakivestä ladotun jalkakäytävän keskellä oli sileä laattarivi, todennäköisesti ns. räävelinkiveä, myöhemmin graniittipaadet. Jalkakäytävän reuna muovattiin pienemmistä mukulakivistä loivaksi sadevesiojaksi.
Helsingin vanhinta säilynyttä kiveystä, mukulakivi sokkelia vastaan ja graniittipaasi jalkakäytävän keskellä. Nupukivi ja kanttikivi yleistyivät vasta 1890-luvulla. Snallmaninkatu.

Myöhemmin, 1890-luvulla alettiin mukulakiveys korvata nupukivellä. Samoihin aikoihin otettiin käyttöön reunakivi eli kanttikivi, ja jalkakäytäväpinnaksi asennettiin ne graniittipaadet, jotka yhä edelleen ovat paikoillaan muutamilla Helsingin vanhimmista kaduista.

Helsingin vanhimmat katukiveykset ovat siis vain noin sadan vuoden takaa. Kuluneiden sadan vuoden aikana on katu kaikkialla, niin meillä kuin muualla saanut kokea suuria muutoksia. Ajoneuvoliikenne ei pysty tuhoamaan graniitista hakattua nupukiveä, mutta se on pystynyt muuttamaan kadun luonteen.

Yksi autojen tähän asti pahimmista valtakausista oli 1950-luvun loppupuoli.Tuohon aikaan englantilainen kaupunkiteoreetikko Gordon Cullen kirjoitti, että ajoneuvojen virta on tuhonnut kaupungin elämän sen olennaisimmilta osiltaan. Kun ensimmäiset rautatiet aikanaan rakennettiin, niille varattiin kokonaan erilliset väylät. Kun polttomoottorilla varustettu ajoneuvo tuli, se valtasi tiet ja kadut, joilla tähän asti olivat liikkuneet vain ihmiset ja hevoset, sovussa ja likimain samaa vauhtia. Auton myötä kadusta on tullut kortteleita erottava tekijä, ja tämä on aiheuttanut suurimman muutoksen kadun ilmeeseen.

Kaupungin perusajatus, yksi niistä syistä, miksi ihmiset elävät kaupungeissa eivätkä erillään, on kanssakäyminen kaduilla ja toreilla, vapaus kävellä, pysähtyä ja kokoontua ryhmiin. Cullenin mukaan sisä- ja ulkotilan välillä pitäisi olla vain aste-ero. Nykyisin ero on liian suuri: sisätila on muuttunut liian yksityiseksi ja ulkotila liian julkiseksi.
Kiveyksen kuvioinnilla voidaan ohjata niin ajoneuvoja kuin jalankulkijoita - jopa tahattomasti. Senaatintori.
Viimeksi kuluneet vuosikymmenet ovat nähneet ns. pehmeiden arvojen nousun, ja kadun luonne on alkanut muuttua. Enää ei yhtä helposti levennetä katuja, kavenneta jalkakäytäviä ja nakerreta puistoja lisäkaistoiksi tai viedä nupukiveä täytemaaksi. Päinvastoin, jalankulkualueita lisätään joko jalkakäytäviä leventämällä tai sulkemalla kokonaisia katuja tai kadun osia ajoneuvoliikenteeltä.

Levennetyt jalkakäytävät tai kokonaan jalankululle varattu katu yhdistää vastapäiset korttelit toisiinsa. On luonnollista, että yhdistävä pinta, jota Cullen nimittää ’lattiaksi’ koristellaan ja kivetään ja kiveyksen kuviot suunnitellaan kokonaisuutta ja ympäröiviä rakennuksia silmälläpitäen.
Vanhimmissa kaupungeissa ja erityisesti Helsingissä samalla kaupungin arvokkaimpien rakennusten ja laitosten alueella, on luonnonkivi ainoa oikea kadunpäällyste. Kun alueen monumentaalirakennukset rakennettiin, niihin uhrattiin paljon enemmän kuin pelkkä käytännöllisyys olisi vaatinut. Näin ollen vain luonnonkivi on niiden ’lattiamateriaaliksi’ kyllin arvokas. Sen väri ja pinta soveltuvat vanhoihin sokkeleihin ja sen epätasaisuus ja kuvioiden epäsäännöllisyys vanhojen rakennusten luonteeseen.
Luonnonkivi asettaa korkeat vaatimukset käsityötaidolle. Suomen Pankin pääsisäänkäynti.
Erityisesti luonnonkivipäällysteissä joutuu kivimiesten taito koetteelle, koska säännöttömästä luonnonkivestä ladotun kiveyksen kuvio viime kädessä syntyy käsityönä. Ammattitaitoisista kivimiehistä oli Helsingissä puute sata vuotta sitten ja niin on ilmeisesti tänäänkin. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa, käsityötaito nousemassa arvoonsa ja taas aletaan ymmärtää, että kaikessa rakentamisessa kaunein jälki syntyy tietävän suunnittelijan ja taitavan tekijän yhteistyönä.

MARIKKI.PENTTILA @ UUSIKAUPUNKI.FI
ARKKITEHTUURISTA JA KAUPUNKISUUNNITTELUSTA